75 mile beach

Wed 29.9.2010
Huh, olen tunti sitten tullut takaisin Brissyn kotiin pienimuotoiselta roadtripiltä ja olen aivan väsynyt. Olisi hirveästi kerrottavaa, paljon kuvia ja juttuja, mutta on pakko laittaa suuhun jotakin ennen kuin pyörryn. Olen meinaa nukkunut about 5 tuntia, koska meidän piti herätä puoli neljän aikaan yöllä ja lähteä kävelemään bussipysäkille, jonne matka kesti reilun tunnin, koska bussi lähti 5.55 ja paikalla piti olla 30 minuuttia aiemmin. Bussissa nukuttujen tuntien jälkeen olen aivan puulla päähän lyöty. Paluumatka kun kesti sellaisen 6 tuntia pysähdyksineen. Etäisyydet ovat todella pitkät, eipä sitä tajua ennen kun bussiin istuu. Mutta nyt ruokaa ja sitten tarinoimaan lisää.
*
Olen miettinyt, että lähdinköhän tänne liian suurten unelmien ja odotusten kanssa, koska mikään ei ole vastannut odotuksia. Sanoin tänä iltana Nikolle, että Megan on ehkä kaikkein ihanin ihminen kenet täällä olen tavannut. Musta oli aivan ihana laulaa sen kanssa sateessa Singing in the rain-kappaletta tai istua kirjaston alakerrassa kuuntelemassa tarinoita.

En tiedä olenko masentunut vai väsynyt, vai mikä on, mutta tämä ei todellakaan ole sellaista mitä olen odottanut, vaikka periaatteessa en odottanut mitään tältä reissulta, koska lähdin aivan avoimin mielin matkaan.Viimeiset kolme päivää olen viettänyt omituisten ihmisten parissa. Lähdin siis Fraser Islandille belgialaisen Kristofin ja saksalaisen Susannan kanssa. Kumpaakaan en tuntenut ennestään, mutta he tunsivat toisensa. Kristof oli sohvasurfannut Susannan poikaystävän luona ja he olivat yhdessä olleet myös bailaamassa. Alkumatka meni ihan jees, istuin takapenkillä ja kuuntelin, kun he keskustelivat edellisestä baarireissusta, jolloin Susanna oli vetänyt kännit ja pettänyt poikakaveriaan ja nyt hän poti morkkista, koska ei muistanut mitään koko illasta. Tätä kesti siis seuraavat 3 tuntia, kun tilannetta pohdittiin. Mihinkään järkevään lopputulokseen emme päässeet, joten juttu jäi siihen.

Ensimmäinen etappi oli Noosa. Kaikkein parasta oli ihana hiekkaranta sekä Noosan kansallispuisto. Kaikkein vaikeinta kaupungissa oli paikkojen löytäminen. Meillä ei ollut GPS:ssä joka on muuten meidän roadtripillä pakollinen varuste, koska tarkkoja karttoja ei saa mistään. Noosa on levittäytynyt aika laajalle, on Noosaville, Noosa Heads, Noosa sitä ja Noosa tätä. Ja rehellisesti sanottuna, me ei vieläkään tiedetä mikä on ns. keskustaa! Etsittiin puolitoista tuntia meidän hostelliakin, jonne tosin koskaan ei päädytty nukkumaan, tähän palaan vielä myöhemmin ;) Rannalla istuskeltiin, juteltiin ja leikittiin aaltojen kanssa, olin kuin pikkulapsi kun ensimmäisen kerrain näin täällä merenrannan. Aallot olivat isoja, ainakin minun mittakaavan mukaan, ja näillä rannoilla ei voi uida, koska virta vie helposti mukanaan. Sen rantailtapäivän aikana, pilvisestä säästä huolimatta tuli selväksi sekin, että aurinko täällä polttaa ja nopeasti. Poltin siis yläselkäni ja poskipääni, aurinkorasvan olin tietenkin jättänyt kotiin. Olin myös varustautunut “talvivaatetuksella”, ja jättänyt hellekuteet kotiin. Onneksi oli 1 t-paita, sortsit ja yksi ohut paita, joten ei tarvinnut ostaa mitään. Ja täällä ei muuten koskaan kannata luottaa säätiedotuksiin, koska säät saattaa muuttua hetkessä..

Kristofia odoteltiin aika kauan, koska hän menetti ajantajuntansa kun pääsi laineille. Tämän jälkeen taidettiin syödä ja suunnata kansallispuistoon. Kokoa alueella on 4000 hehtaaria, kävelyreittejä taisi olla 5, eri mittaisia ja eri vaikeusasteisia. Alkuillasta käveltiin sademetsäreitti, se taisi olla parin kilometrin mittainen, seuraavana päivänä käveltiin vaikein reitti, tosin meidän mittapuun mukaan se ei ollut vaikea lainkaan. Kansallispuiston portilla nähtiin myös ensimmäinen koala. Valokuvaa suloisesta otuksesta en pystynyt ottamaan, koska se oli liian korkealla. Mutta vilaus nähtiin. Sademetsäkierroksen jälkeen rupesi satamaan, joten lähdettiin etsimään yöpaikkaa. Kukaan meistä ei ollut varannut hostellia, koska päätös Noosaan menosta syntyi ihan randomilla. Kun hostelli vihdoin löyty, Kristof päätti nukkua yönsä pakussa ja me varattiin Susannan kanssa dormihuone. Siinä illalla kokattiin ruokaa ja juteltiin niitä näitä. Jossakin vaiheessa yläkerran baari aukesi ja mentiin sinne. Tapasin ruotsalaisen pojan, joka oli aivan ympäri kännissä. Juttua se kovasti yritti Suomesta heittää, mutta aika huonolla menestyksellä. Susanna tapasi aussipojan, joka yritti tarjota drinksuja meille, fiksuina tyttöinä otettiin pelkkää vettä. Pojalla oli niin kova flirtti päällä, ettei mitään rajaa. Siinä jonkun aikaa juteltiin neljästään, kunnes tämä mies rupesi jutteleen kuinka hänellä on tässä lähessä 3 makuuhuoneen kattohuoneisto, ulkoilma poreeammeella ja muuta vastaavaa. Kuuntelin skeptisenä vieressä, että joo on näitä yrityksiä nähty. No hän heitti ilmaan kutsun, että mentäis hänen luokse yöksi. Kristof oli heti menossa, koska kaikki ilmaiset yöpymismahdollisuudet pakussa nukkumisen sijasta ovat plussaa. Mä mietin tosi kauan, koska olin aika epäluuloinen. No lopulta me päädyttiin pakkaamaan tavarat ja lähtemään. Ja täytyy sanoa etten kadu lainkaan! Harmittaa vaan että maksettiin hostelliyöstä aivan turhaan :D Asunto oli aivan mahtava, harvoin sitä noin hienossa kämpässä on tullut käytyä. Hän tarjosi kaljaa, viiniä ja vettä, esitteli asuntonsa kattoterassia myöten ja jutteli menneisyydestään, tosin aika omahyväiseen sävyyn, kaikki sillä meiningillä, että hän olisi Susannaa pokannut. Hän on siis ammatiltaan automyyjä, sekä entinen kilparatsastaja, jonka vanhemmat ovat molemmat arvokisamestareita, ja joilla on useita eri maailmanmestaruuksia.

Susannan ollessa paikalla puhuttiin siis ratsastusharrastuksesta ja muista mukavista asioista, mutta samantien kun hän poistui paikalta, Greg rupesi kertomaan matkoistaan kundikavereidensa kanssa, kuinka he Las Vegasissa olivat olleet Belagio-hotellin kattohuoneistossa yötä, tuhlanneet omaisuuden rahaa ja tietenkin elämänsä upeimmasta hetkestä kun hän tapasin Hugh Hefnerin playboypupu Kendran. Kuinka ihana ja fiksu nainen tuo onkaan, kaunis ja uhkea ja vaikka mitä. Aiemmin hostellilla sinä iltana, hän näytti minulle kännykkäkuvia ex-tyttöystävästä, joka lähetteli pikkuhousukuvia. Olin taas, että mitä helvettiä? On jotenkin hassua, että parina iltana kun istuin poikien seurassa, kun Susanna poistui paikalta, niin sain kuulla sensuroimatonta poikien välistä läpänheittoa. Naureskelin itsekseni että taidan mennä täälläkin pojasta!:D 
Greg yritti pokata Susannaa, mutta sai pakit. Kristof kertoi jälkeen päin, että Greg oli ollut aika puulla pääähän löyty ja pettynyt ja näyttänyt kuvia ex-tyttöystävistään. Että sellainen pelimies! Olin aiemmin jo miettinyt, että miksi noin rikas mies hengailee ehkä kaupungin kauheimmassa baarissa, mutta syykin selvisi: helpot ja typerät naiset. Ainoa syy miksi päästiin hänen luokse oli siis Susanna. Susanna itse kielsi tämän ja sanoi, että enhän minä flirttaillut tai antanut pojan ymmärtää jotain muuta. Javist, sanon minä. No ainakin saatiin nauttia hyvistä yöunista hemmetin kalliissa asunnossa ja saatiin vielä kyytikin hostellille checkoutin aikaan.

Kävimme vielä ennen poislähtöä kansallispuistossa ja yhden kävelyreitin päätteeksi päädyttiin Alexandria Bay:n nudistirannalle. En tiedä onko ranta virallisesti nudistibiitsi, mutta ihmiset siellä olivat alasti. Oli koomista katseltavaa kun vanhat miehet juoksivat David Hasselhofin tapaan rannalla munaskut heiluen. Oli hauska seurata Susannan reaktiota, kun hän oli aivan kauhuissaan kun näki alastoman miehen. Kai se meikäläisille on jo arkipäivää, kun alastomuus tuntuu luonnolliselta, oli ympäristö mikä tahansa. Susanna ja Kristof kävelivät rantareittiä pitkin autolle, minä palasin takaisin samaa reittiä mistä tultiinkin, tosin jossakin vaiheessa eksyin ja olin kauhuissani, löytääkö tästä metiköstä koskaan pois, mutta onneksi löysin takaisin autolle.
Noosasta matka jatkui pieniä hiekkateitä pitkin Hervey Bayhin. Oli mukava nähtä Australialaista maaseutua, itse keskityin maisemien katseluun, enkä juuri kommentoinut heidän keskusteluja. Nähtiin myös ensimmäiset kengurut, joista niistäkään en ehtinyt ottamaan kuvia, kun ne jo loikkivat metsän siimekseen. Susanna panikoi jatkuvasti sitä, että olemmeko oikealla tiellä, entä jos eksymme tai emme löydä perille. He myös valittivat koko ajan hintatasosta, kuinka bensa, ruoka, vaatteet, kaikki on kallista. Hintatason kalleus toistui jokaisessa lauseessa, kun mietittiin mitä ruokaa tehdään, kuka maksaa ja mitä maksaa. Se oli ihan käsittämätöntä. En ymmärrä, että miksi hintatasosta pitää koko ajan valittaa, koska he ovat varmasti tänne lähtiessään tietäneet sen, että täällä se on samanlainen kuin Euroopassa, so why complain all the time?! Musta tuntui, että se matka oli aivan äärettömän pitkä, kun molemmat jupisivat kokoajan toisilleen.

Hervey Bayhin kun päästiin, tsekattiin itsemme sisään, vietiin tavarat huoneisiin, tehtiin ruokaa, syötiin ja juteltiin. Siinä check-innin aikaan hoidin yhden ranskalaispojan sairaalaan. Hän oli hypännyt yläsängystä maahan, lyöden päänsä kattotuulettimeen. Sillä oli aivan järjetön haava päässä, joka vuosi verta ihan törkeästi. Sanoin, että tuollaiseen haavaan tarvitaan ehdottomasti tikit, koska muuten verenvuoto ei lakkaa. Ei muuta kun mies istumaan, koska häntä huimasi ja sidosta päähän ja ambulanssi paikalle. Lanssilla kesti aika kauan, mutta onneksi se tuli paikalle ja poika pääsi paikattavaksi. Kyllä hoitaja on hoitaja lomallakin ei siitä mihinkään pääse. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Oli ihan mukava tuntea itsensä hyödylliseksi..

Hervey Bayssa varattiin päiväreissu Fraser Islandille, Kristof oli varannut itselleen 2 päivän reissun, joten illalla sanottiin hänelle näkemiin, koska heillä oli aikainen lähtö saarelle. Fraser Island on siis maailman suurin hiekkasaari, joka on vuodesta 1992 ollut Unescon maailmanperintökohteena.
Päivä piti sisällään paljon istumista nelivetobussissa (4WD), välillä tuntui, että olisi ollut Linnanmäen vuoristoradassa. Käytiin katsomassa SS. Maheno laivaa, tai mitä siitä haaksirikon jälkeen oli enää jäljellä, Eli puroa ja viimeiseksi McKenzie järveä. Olihan tuo päivä ihan hieno kokemus, mutta eniten harmittaa että meillä oli harmaa ja loppujen lopuksi sateinen ilma. Jos aurinko olisi paistanut pilvettömältä taivaalta, Fraser olisi ollut kuin paratiisisaari.

Käykää tuolta lukemassa Fraser Islandista:
http://en.wikipedia.org/wiki/Fraser_Island
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fraser_Island

Päivä Fraser Islandilla meni nopeasti, vietin paljon aikaa yksin, koska Susanna löysi parempaa seuraa ruotsalaisesta Mariasta, ja halusin nauttia oppaan kertomista tarinoista ja faktoista, joita hän koko matkan radiosta kailotti. Tyttöjä ei lainkaan kiinnostanut mitä opas meille kertoi, minusta oli varsin mielenkiintoista kuulla saaren historiasta, kuinka se on muodostunut ja millaista kasvistoa sieltä löytyy, kaikkea on tosin ymmärtänyt, mutta ei se mitään haitannut. Loppujen lopuksi Fraser Island oli ihan hieno paikka, mutta päivässä ei kauheasti ehdi näkemään. Nelivetoauto, oma teltta ja hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa, siitä olisi upein kokemus Fraserilla tehty!:)
*
Olen ihan oikeasti kohta sitä mieltä, että palaan täältä takaisin Suomeen, jossei tämä fiilis parane saati sitten seura. Tuntuu, että olen idioottimagneetti, joka vetää puoleensa pelkästään omituisia ihmisiä. Kaikkein paras oli ehkä, kun Hervey Bayn hostellin keittiössä tapasin suomalaisen Mikko-pojan. Meni 5 minuuttia ja hän haistatti minulle vitut. Olin hetken suu auki, että mitä perkelettä. Hän sanoi, että no ainahan me suomalaisten ihmisten kanssa ollaan sarkastisia ja mustalla huumorilla varustettuja juntteja. Hänen kaveri oli aiemmin kysynyt, että haluatteko sipuleita, sanoin, et joo jos te voitte samalla pannulla paistaa ne meille. Mikko totesi, että no vitut me teille mitään tehdä, tehkää ite. Siinä vaiheessa sanoin suorat sanat ja pistin pojan hiljaiseksi, mulle ei tartte vittua ensimmäiseksi haistattaa, varsinkin kun on kyse ventovieraasta ihmisestä, ihan sama kuinka suomalaisia ollaan. Mut oli aika pöllämystynyt olo tuon tapaamisen jälkeen. Onneksi hänellä oli mukava hollantilainen ystävä, joka lainasi meille lusikoita, koska kun meillä ei ollu ruokailuvälineitä. Hostelleissa pitää ruokailuvälinestäkin maksaa, joten täytyy ostaa lautanen ja lusikka, jotta reissussa omat välineet mukana.

Kaikkein eniten kaipaan omia kavereita, sellaisia ihmisiä kenen kanssa olen ollut reissussa, jotka omaavat vähän suomalaista hulluutta, jotka uskaltavat hypätä vaatteet päällä uima-altaaseen, juosta mereen, tanssia keskellä yötä kadulla tai halata tuntematonta vastaantulijaa tai vaan olla hiljaa valittamatta kaikesta ja vaan nauttia siitä mitä ympärillä on.

Musta tuntuu, et vaikka yritin tutustua Kristofiin, antaa tilaa Susannan hermoiluille ja pitää mölyt mahassa tai olla mukava muille suomalaisille tai reppumatkailijoille, niin palkaksi yrittämisestä sain vain tiuskimista, huutoa kuinka “mua ärsyttää kun teet asiat tuolla tavalla”, “voisitko nyt lähtee siitä pois, kun olet noin hidas varaamaan bussilippuja”, “ihan oikeesti lähe nyt syömään ja jätä mut rauhaan”. Anteeksi, jossen osaa käyttää bussilippujen varaussysteemiä heti ensimmäisellä kerralla, eikä tilannetta auttanut se, että hän istui selän takana koko ajan arvostelemassa.

Oli hirveätä huomata samoja piirteitä Susannassa, mitä minussa itsessään on, koska hermostuneena, väsyneenä ja nälkäisenä osaan olla ärsyttävä ja samalla tapaa piikittelevä. Toki tuokin on iänmyötä lievittynyt, mutta silti sitä joskus ääritilanteissa tapahtuu. Jos muistelee vanhoja reissuja, niin hetki erillään matkatoverin kanssa on helpottanut jännitystä, mutta eritoten puhuminen niistä asioista, jotka ärsyttää tai hermostuttaa. Niistä pitää osasta puhua suoraan, koska jossei niistä jutella, matka voi mennä täysin pilalle. Nämä muutamat päivät tuollaisen ihmisen kanssa pistävät kyllä miettimään myös omaa käyttäytymistä, toisaalta joskus on parempi vaan kävellä pois paikalta ja antaa toisen hermoilla. Onneksi muhunkin on jo tarttunut tämä aussien No Worries-ei huolta-asenne.

Mut ihan oikeasti, jos mä tapaan tuollaisia idiootteja, ei mun ole mitään järkeä olla täällä, koska se pilaa aivan totaalisesti reissufiiliksen, joka ei todellakaan ole noussut juuri ollenkaan. Todennäköisesti kun tästä lähden etelään, matkustan yksin, yritän vältellä parhaani mukaan backpacker-paikkoja ja nauttia maisemista ja uusista paikoista. Couchsurfingin kautta olen pari perhettä löytänyt, sellaisten luokse olisi ihana mennä, saati sitten vähän vanhempien ihmisten. Parasta koko Fraserdin matkalla oli lyhyt juttutuokio about 50-vuotiaan aussimiehen kanssa, joka kertoi Melbournesta, minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Oli oikein mukava kohtaaminen, harmi etten tullut pyytäneeksi mitään yhteystietoja..Lisäksi odotan hirveästi Uuden-Seelannin reissua ja Margaretin näkemistä.

Margaretin olen tavannut vuosi sitten Prahassa, yövyimme samassa hostellissa, mukana oli myös Juan, columbialainen poika. Heidän kanssa vietettiin yksi ilta yhdessä. Käytiin syömässä ja kierrettiin kaupunkia. Margaret oli menettänyt äkillisesti miehensä syöpää, oli lähtenyt hautajaisten jälkeen Italiaan opiskelemaan italiankieltä, hän oli reissannut ympäriinsä. Prahassa kun hänet tapasin, hän oli aivan poissatolaltaan. Hänet oli ryöstetty Damissa. Häneltä oli viety kaikki, passi, rahat,, viisumit, tietokone. Kaikki. Hän oli ollut Englannissa ennen Amsterdamiin saapumista, poikansa ja tyttärensä luona. Lapset olivat sanoneet äidilleen, että ehkä sinun on nyt parasta lähteä täältä pois, koska emme jaksa katsoa kun olet surullinen koko ajan. Margaret kertoi, ettei todellakaan ole kasvattanut lapsistaan tuollaisia, ja kuinka pettynyt hän on heihin. Yritin parhaani mukaan auttaa häntä, pakkasin hänen tavaransa, koska hän ei siihen järkytykseltään itse kyennyt, saatoin asemalle, olisin varmasta saattanut lentokentällekkin, mutta minun piti kiirehtiä omaan bussiin. Nuo kaksi päivää Prahassa, Juanin ja Margaretin kanssa olivat ikimuistoiset ja pistivät kyllä miettimään myös omaa elämää
*

Olen sitä mieltä, että parasta matkustamisessa on oikeanlainen seura, se että toinen nauttii ja innostuu samalla tavalla uusista asioista. Jakaa sellaisen lapsenomaisen riemun, kun saapuu uuteen paikkaan, näkee upean rantahietikon tai maistaa omituista ruokaa, mutta se asenne millä kaikki uusi otetaan vastaan, sen täytyy olla samanlainen. En kertaakaan, koko matkan aikana nähnyt, että esim. Susanna olisi hymyillyt tai nauranut, sellainen tympeä ilme ja tyly asenne ei todellakaan sovi minunlaiselle ihmiselle. Koska, jos seura on noin tympeää, ei sitä omakaan fiilis kovin korkealla voi olla..
*

Juttelin eilisiltana Nikon belgialaisen kaverin Dimitrin kanssa, joka on myöskin täällä yöpymässä, kaikista niistä ihmisistä, joita olen tavannut parin viikon aikana. Hän on tehnyt paljon Wwoofingia, jonka kautta hän on tavannut paljon saman henkisiä ihmisiä ja myöskin paikallisia, aitoja australialaisia. Tuntui, että wau, hän on juuri sellainen ihminen ketä etsin, kenen kanssa voi jutella muistakin asioista kun baariseikkailuista. Hänellä oli paljon fiksuja ajatuksia, ja jollakin tapaa hän antoi boostia ja tsemppasi minua jatkamaan matkaa, että kyllä jossakin vaiheessa löydän samankaltaisia ihmisiä. Todella mukava poika. Ehkä tästä maasta löytyy myös mukavia ihmisiä, kunhan he eivät ole saksalaisia, joita tämä maa on by the way täynnä!