Viimeiset ajatuksen Australiasta

Brisbane 17.11.2010

Olen X-Base hostellissa Brisbanessa. Saavuttiin tänne joskus kolmen jälkeen. Haettiin Nikolle uusi kovalevy hajonneen tilalle ja siinä samalla hän tuli katsoneeksi Umartin nettisivuja ja sieltä paljastuikin huima tarjous miniläppäristä, joten eipä siinä paria minuuttia kauemmin mietitty ja niimpä ostin uuden koneen. Tämä on rakkautta kirjoittaa koneella joka toimii!Ja Suomen hintoihin verrattuna, tämä oli naurettavan halpa!

Teimme siis 10 päivän roatripin Cairnsista Brisbaneen. Alunperin meidän oli tarkoitus vuokrata Camper van, mutta päädyttiin näppärän kokoiseen Toyotaan, sellaiseen pikkuautoon. Olin vajaa viikon yksin Cairnsissa, en tehnyt juuri mitään. Nukuin hyvin, söin hyvin, kiersin kävellen ympäri kaupunkia, juttelin ja tapasin muutamia ihmisiä,mm. yhden vanhan miehen, joka teki härskejä ehdotuksia. Onneksi hänestäkin päästiin. Kirjoitin paljon päiväkirjaa, kuuntelin musiikkia. Nautin tekemättömyydestä.

Niko saapui lauantaina 6.11. Kiersimme illalla kaupunkia ja kävimme syömässä. Sunnuntaina herättiin, syötiin aamupalaa ja lähdettiin etsimään autovuokraamoa, joka olisi auki. Vuokrasimme auton Hertziltä, heiltä saimme parhaimman tarjouksen kymmeneksi päiväksi. Koska olin alle 25-vuotias, jouduimme maksamaan hieman ylimääräistä ”alaikäisestä” kuskista. Olin aivan paniikissa, Niko oli hetkeä aiemmin kertonut, ettei ole ajanut autoa reiluun kymmeneen vuoteen ja tämä olisi ensimmäinen kerta ratissa. Olin paniikissa kun tajusin, että hemmetti, se olen minä joka ajaa ensimmäiseksi hostellille hakemaan tavarat. No, auto oli ensinäkin automaattivaihteinen, eikä liikennettä ollut nimeksikään, mutta sydän pamppaili muutaman ylimääräisen lyönnin. Kaikki hyvin, Niko opetti miten automaattivaihteisella autolla ajetaan ja sitä mentiin. Eka liikenneympyrä ja U-käännös menivät hyvin, hostellille selvittiin hyvin. Kamat kasaan ja autonrattiin. Mentiin yhdessä risteyksessä hieman harhaan ja tietenkin ajoimme paikallisen ostoskeskuksen parkkialuelleelle, mutta siitäkin selvittiin. Luojan kiitos ajokokemusta on kertynyt reilun 6 vuoden ajalta eikä tarvinnut vaihteista huolehtia, joten luottamusta ajotaitoihin oli. Mutta olihan se jännittävää ajaa toisella puolella tietä ja varsinkin kun kuljettajan paikkakin oli oikealla. Oli siinä opetteleminen, kuinka hahmotetaan auton koko ja missä kohdin tietä ollaan keskellä tietä.

Ensimmäinen yöpaikka taisi olla Mission Beachillä, joka on tunnettu laskuvarjohyppypaikkana. Mekin näimme muutamia hyppääjiä. Kävelimme rannalla, joka oli täynnä pieniä kuvioita. Aluksi mietittiin, että mitä ne ovat, mutta sitten tajusimme, että ne ovat pikkurapuja.

Mission Beachiltä ajoimme jonnekkin sademetsän sydämeen, jossa olimme YHA:n Treehouse hostellissa. Se oli elämäni hirvein yö. En nukkunut silmäystäkään. Talo oli keskellä sademetsää, tie oli täynnä sammakoita, torakoita ja muita koppakuoriaisia, kun autosta ulos pääsimme. Itku meinasi autolla tulla, kun tajusin, että olemme täällä todella yötä. Paikassa ei ollut lainkaan ötökkäsuojia tai ötökkäovia, vaan yleinen oleskelutila oli vähän parvekkeen tapainen tila. Katto oli täynnä liskoja, hämähäkkejä, tuolinselkänojissa loikoili koppakuoriaisia, alakerran tietokoneaulassa oli vihreitä, 5 cm mittaisia heinäsirkkoja, hyttysiä oli jokapaikassa. Keittiö oli järkyttävässä kunnossa, kun kuolleita ötököitä oli kaasuhella täynnä. Me asuttiin kaikkien sademetsän pikkuötököiden kanssa yksi yö. Suihkussa katselin, kun hämähäkki kieritti seittiä saaliin ympärille. Yöllä kun ihoa kutitti, havahduin joka kerta, että onko se joku ötökkä. Yöllä kun piti käydä wc:ssä, meinasin kuolla kun tiellä oli sammakoita ja torakoita. Mutta aamulla ”herättyäni”, en jaksanut piitata ötököistä, suihkussa käynti sujui ongelmitta. Nikon kanssa käytiin katsomassa terassilla ehkä maailman isointa hämähäkkiä. Se oli koko kämmenenkokoinen, jos lasketaan jalat mukaan. Järkyttävän kokoinen.

Michael Buble laulaa kodista: Paris and Rome, I wanna go home. Eilen ja tänään minulla on ollut erityisen väsynyt olo, ja olen kaivannut kotiin ehkä eniten tämän matkan aikana. Olin myös pettynyt, kun uudenvuoden reissusuunnitelmat menivät pieleen, joten sekin vaikutti mielialaan.

18.11 Brisbane International airport

Eilinen kirjoittaminen jäi kesken, kun nukkumatti astui kuvioihin. Nyt istun lentokentän käytävällä, lataamassa tietokoneen akkua ja pohtimassa, kuinka saan langattoman netin toimimaan. Älykkyyteni ei riitä tähän juuri nyt, joten päädyin kirjoittamaan kuulumisia. Aamulla heräsin kahdeksan jälkeen, väsyneenä. Kumpa tämän päivän lento veisi jo kotiin, eikä vielä kauemmas kodista. 10 päivää autossa, ajokilometrien kartuttamista ja koko ajan mielessä kuinka monta päivää ja kilometriä on vielä ajettava, uuvuttavaa miettiä missä ollaan yötä, ja minne seuraavaksi. Olihan se upea reissu, kertakaikkisen. Mieleenpainuvimpia hetkiä olivat mm. seuraavat: yö sademetsän keskellä, yö maaseudun rauhassa, Baggarassa tavattu Amerikkalainen mies, kirjailija, joka kutsui meidät kotiinsa juomaan viiniä ja keskustelemaan; Nikon älynväläys ajaa rannalle, jonne pikku-Toyota jäi hiekkaan jumiin, ja apu, joka saatiin vanhalta Australialaismieheltä;  random lookout paikka vuorella, jonne Niko ajoi ja josta oli mahtavat maisemat ja upea auringonlasku; ajaminen keskellä valtavia banaaniviljelmiä; pari yötä ”luksus” hotelleissa, ja keskustelut poreealtaassa elämän miellekkyydestä; puolituntinen yksin rannalla,tanssien ja laulaen, tuulen vire kasvoilla ja hiuksissa, tähtitaivas kattona ja puhelimesta soiva Black eyes peasing kappale, I gotta feeling, joka toi sata onnellista muistoa mieleen,  mutta paras ja mieleenpainuvin hetki, oli ensin puhelu Jaylle keskellä vesisadetta, Airlie Beachin parkkipaikalla, jonka jälkeen Niko ehdotti elokuvateatterin pystyttämistä meidän pikkuautoon. Katsoimme backpacker elokuvan a Map of Saturday. Kyyneleet vierivät kummallakin silmistä, ja 3 tuntinen juttutuokio sen perään. Se oli minulle reissun paras hetki. Mikään valokuva, tai nähtävyys ei korvaa sitä onnellisuuden tunnetta, joka siinä hetkessä oli. Tuo tunne on yhä palavasti mielessä, mutta mitkään sanat eivät riitä kertomaan, miltä minusta tuntui. Tuota elokuvaa voin lämpimästi suositella kaikille niille, jotka haluavat ottaa ja lähteä, jotka haluavat elää juuri sellaista elämää, josta ovat aina haaveilleet. Sen elokuvan jälkeen  Niko kehoitti minun kirjoittavan itselleni kirjeen tulevaisuuden Lauralle, etten unohtaisi millaista matkalla on olla. Etten jäisi kotiinpalattuani kiinni niihin arkirutiineihin, jotka ohjaavat päivän kulkua, vaan että muistaisin, että tulen tänne uudestaan ja vietä vuoden ulkomailla, ehkä Australiassa, ehkä jossakin muualla, mutta minä haluan matkustaa.

En ole koskaan tuntenut olevani näin elossa ja onnellisena, suurin syy siihen on varmasti myös se, että olen tavannut tärkeän ihmisen ja joka päivä olen hänestä enemmän onnellinen. Aikaa ja etäisyyttä on valtavasti, mutta kuten hän sanoi, we create our own reality.

Mitä kauemmin olen matkalla, sitä väsyneempi olen tavaroiden jatkuvasta pakkailusta, siitä pienestä stressistä joka pitää mielen virkeänä, mutta kaikesta siitä huolimatta, tunnen olevani elossa, olen paljon onnellisempi, voin paljon paremmin ja herään joka aamu (ainakin sisäisesti)hymyillen. Uudessa-Seelannissa olen päättänyt ottaa rauhallisesti. Tarvitsen ainakin viikon, jos toisenkin. Haluan ladata akkuja, nukkua hyvin ja olla yhdessä paikassa pidemmän aikaa. Mitä kauemmin olen poissa kotoa, sitä vähemmän kaipaan Suomea ja suomalaisia, tottakai kaipaan perhettä ja ystäviä, mutta en kaipaa sitä melankoliaa, ettei ihmisten kanssa voi muka jutella, kukaan ei hymyile sinulle saati tervehdi sinua. Miksi eläisin sellaisessa paikassa, jos voin elää jossakin muualla? Suomessa on paljon ihaniakin asioita, mutta muuallakin voi elää aivan yhtä täyteläistä ja mukavaa elämää. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo, mutta turha siitä on etukäteen murehtia. Mutta olen varmempi siitä, että minun seikkailut ovat kaikki vielä edessä päin. Moni tapaamani 30-40 vuotias on sanonut, että voi kun he eivät matkustaneet silloin kun olivat parikymppisiä. Olen iloinen siitä, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta ostin lennot tänne. Ei Australia lopulta ole sen kummallinen paikka kuin mikään muukaan, täällä eletään aivan samanlaista elämää kuin missä tahansa päin maailmaa. Täällä on upea luonto, mukavia ja leppoisia ihmisiä,mutta toisaalta, niin on missä tahansa muuallakin. Jos uskaltaa avata silmänsä, jutella tuntemattomien kanssa, voi lopulta huomata, että jokainen meistä haluaa lopulta samoja asioita. Halutaan matkustaa, nähdä uusia paikkoja, mutta eritoten tavata ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia, keskustella itselle tärkeistä asioista. Mikä onkaan sen parempaa, kuin viettää aikaa ihmisten kanssa, joita koskaan muuten et olisi tavannut ellet olisi lähtenyt matkalle. Minun haaveeni oli tulla ja kokea Australia. Olen ollut täällä lyhyen aikaa, olen nähnyt paljon, mutta haluan palata tänne ja todella elää tässä maassa. Lonely Planet lojui pitkän aikaa koskemattomana rinkan pohjalla, kunnes lähetin sen kotiin. Inhosin sitä kirjaa. Kylät ja kaupungit, joita automatkan aikana näimme, siellä elämä oli todellista, eikä backpacker kulttuurista ollut tietoakaan. En ehkä muutenkaan ymmärrä nykyajan matkustuskulttuuria, joka minun ikäisillä ihmisillä on.

Saksalaiset ovat tehneet tänne invaasion, jokainen yliopistosta valmistunut opiskelija viettää täällä välivuotta, juo halpaa viiniä hostellissa toisten saksalaisten kanssa. Miten se eroaa siitä, että he menisivät pariksi viikoksi Kanarian saarille tai vaikka naapurikaupunkiin? Ainoa ero on varmasti se, että sää ja ilmasto täällä ovat hieman erilaisia.

En osaa sanoa mitä itse hain tältä matkalta. Ehkä rauhoittumista, oman itsensä löytämistä. Hain todellisia ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Löysin muutamia, löysin Meganin Nikon kautta, löysin Jayn Blue Mountainsilta, tapasin kirjalijamiehen, jota tuskin unohdan koskaan. Vaikka katsoisin valokuvia, paikoista, nähtävyyksistä, turuista ja toreista, ilman niitä ihmisiä, en varmasti edes muistaisi, mistä olen kuvani ottanut. Rannat, sademetsät, tiet, auringonlaskut, ovat kaikki samanlaisia, mutta ihmiset, joiden kanssa juuri sillä hetkellä jaat jonkun elämää suuremman hetken, tulet muistamaan aina. Ilman valokuviakin.

En koskaan tehnyt suunnitelmia päiväksi, ympyröinyt reppumatkailijan raamatusta museoita tai käymisen arvoisia nähtävyyksiä. Kuljin kaupungeissa ilman karttaa. En kertaakaan pelännyt eksymistä. Olen tainut vierailla kolmessa museossa matkani aikana. Halusin nauttia levosta, ottaa kirjan, eväät ja viltin mukaan ja mennä puistoon. Kävin yksin syömässä, ruokakaupassa. Vieläkin jaksan muistella ensimmäistä Brush-turkey lintua, jonka näin. Nautin kaikesta muille niin tavanomaisista asioista. Tajusin eilen, kun olin valokuvat ladannut koneelle, kuinka vähän olen automatkalla kuvannut. Monta hienoa hetkeä kokeneena, talletin kaikkein tärkeimmät hetket muistoiksi omalle kovalevylle; omaan mieleen. Muistot todennäköisesti haihtuvat ajanmittaan, mutta aina voin palata päiväkirjan sivuille muistelemaan niitä hetkiä. Ilman paperia ja kynää,en olisi selviytynyt. Ne kuuluvat yhtä tiivisti minuun, kuin mikä tahansa ruumiinosa. Kun tästä koneesta loppuu ääni, ajatustulva siirtyy kynän kautta paperille.

Rakastan elääni, olen täydellisen onnellinen juuri sellaisena kuin olen.