Auckland

Olin edelliset 4 päivää Dunedinissa, tekemättä yhtään mitään. Ilmassa tuoksui suklaa, koska Cadburyn suklaatehdas on keskellä kaupunkia, hostellissa vietin ehkä eniten aikaa. Tehtiin joka päivä yhdessä ruokaa, opeteltiin tekemään dumplingseja, nukuttiin aamuisin pitkään, keskellä yötä koristeltiin joulukuusi, katsottiin elokuva, juotiin vihreää myrkkyteetä ja vihdoin opettelin syömään Tim Tameja sillein miten niitä teen kanssa kuuluu syödä. Hostellin ovissa ei ollut lukkoja, saattoi tulla ja mennä miten huvittaa, tytöt joiden kanssa asuin olivat asuneet hostellissa jo 3-5 kuukautta. Mukavia hetkiä sain viettää heidän kanssa.

Lauantai aamuna pikkubussi haki meikäläisen ja 20 kiloa painavan rinkan ja heitti lentokentälle. Lento myöhässä tietenkin, ja minä liian aikaisin lentokentällä tietenkin. Se oli varsinainen Suomipäivä. Lehdestä luin Uus-Seelantilaisesta arkkitehdistä joka ihannoi Alvar Aaltoa, telkkarissa Gordon Ramsay vierailee Lapissa, teurastaa poron ja tekee vaikka minkälaisia herkkuja suomalaiselle poromiehelle ja hänen perheelleen. Oli vielä joku kolmaskin Suomi-juttu, jota en nyt muista. Olen Aucklandissa tosi pienessä hostellissa, 4 tytön dormissa. Täällä on todella kuuma, Aucklandissa muutenkin, samanlaiset helteet kuin Australiassa. Ja tietenkin jätin melkein kaikki kesävaatteet Ausseihin. Täällä kyllä kokee yhden päivän aikana kaikki vuodenajat.

Eilen kun tulin hostelliin, tapasin hieman vanhemman naisen , Lai nimeltään, Malesiasta, Kuala Lumpurista. Son Aseren keikka oli eilen, hostellipoika sanoi, että älä vain kävele sinne paikkaa yksin, koska alue jossa tanssistudio on on vaarallinen, okei, paikka on about 700 metriä meidän hostellista. Olen varsinaisella ilokadulla, eilen oli transut ja huorat saman kujan varrella, värivalot vilkkuu, samoin kuin paikallisten pikkuhousut. Voi luoja mikä meininki, muttei sen vaarallisempaa kuin missään muualla. Jokatapauksessa pyysin rouva Lain mukaani katsomaan bändiä. Ja yllätys kyllä, hän lähti mukaani. Heitin naamaat nuudelit, siis söin pikaillallisen ja käveltiin mestoille, jossa oli tietenkin buffet illallinen, no ei se mitään. Oli tanssikoulun joulujuhlat niin sanotusti ja voi luoja mitä moovseja, eipä suomalaisten lanteet heilu tuohon tahtiin. Latinomies olisi kyllä aika namu, näin sanoisinko. Lattialla oli kaiken ikäisiä, kaiken kokoisia, ja kaikki yhtä rakastuneita lattarirytmehin. Kaikki tanssivat keskenään, eikä kenelläkään ollut omaa paria. Siis se oli ihan mahtavaa.

Odotin täpinöissä sen parituntisen ennen kuin pojat tulivat, Vaughn ei ollut mukana, mutta Carlos ja Jorge, ne tärkeimmät olivat. Katselin bändiä ensin kauempaa, kunnes Lai löysi istumapaikat heidän vierestä. Taisi sydän lyödä extra lyöntejä, kun pojat vinkkasivat silmää ja hymyilivät. Kun he pitivät tauon, sain kummaltakin poskisuudelmat ja halaukset. Jotakin pientä juteltiin, Jorge lentää 4.tammikuuta Melbourneen, Carlos palaa takaisin Wellingtoniin. C:llä oli aika paljon vientiä, jokainen halusi valokuvaan, tanssimaan tai juttelemaan, Jorge oli ehkä pidättyväisempi. Yhtäkkiä J kysyy, että tanssinko. Olin, että no joo, mutta en tälläisiä rytmejä. No ei muutakun käsistä kiinni ja tanssilattialle, ja minä kun luulin, että mulla on hyvä rytmitaju, meni siinä taju ja rytmi sekaisin, kun tummasilmäinen komistus heilutti lanteita ja yritti saada minutkin liikkeelle. Olin varmasti naurettava näky, mutta se oli ihan mahtavaa. Hostelliin ku pääsin, googletin Helsingin tanssikoulut, salsatunnit kutsuu tammikuussa, koska seuraavalla kerralla en halua olla yhtä huono :D

Tanssimassa oli muutama aivan jumalallinen poika, mutta he olivatkin todella ammattilaisia, oikeasti keneltäkään ei irtoa sellaisia liikkeitä, ja ne saavat sen näyttämään niin helpolta, mutta parisalsa on kaikkea muuta kun helppoa. J sanoi, että pitää kuunnella musiikkia, antaa sen viedä eikä murehtia omia askeleita, ne tulevat kyllä rytmin mukana. No ei come on, mulla oli Eccon trekkingkengät jalassa kuin muilla oli pikku korkkarit, joten kyllä siinä vähän täytyy katsoa mihin kinttunsa laittaa :D mutta joo, mahtava ilta kerrassaan. Rakastan lattarirytmejä!!!!!!!

Kun käveltiin pois tanssisalilta, katu oli täynnä transuja, teinejä minihameissa, kummallisia katutaitelijoita, erotiikkaliikkeet olivat avoinna, baareista kantautui musiikki korttelien päähän, K road on hyvin omituinen katu. Tänään kun käveltiin, katu oli täysin autio, hiljainen, vähän liiankin hiljainen.

Mutta tosiaan, eilinen oli eilinen, ja tänä aamuna heräsin todella aikaisin, vaikka olin erittäin väsynyt. Syötiin aamupala hostellilla, varasin lennon Tasmaniaan maaliskuuksi, otin parin tunnin tirsat, ja lähdettiin Lain kanssa syömään lounasbuffettiin, 6 eurolla syöt niin paljon kun haluat. Käveltiin ympäriinsä, hypättiin Circula bussiin, katsottiin kun ihmiset Skytowerista tiputtautuu alas,ja mietittiin miten Mersu on saatu tornin kylkeen, käytiin Casinolla, jossa kysyttiin paperit(ei kukaan kysy niitä enää multa, Lai sanoi, että ota kohteliaisuutena :) kuunneltiin sunnuntai jameja satamassa, käytiin Starbucksissa kahveilla, otettiin valokuvia, juteltiin matkustamisesta, kyselin Malesiasta, ja mikä parhainta, taas uusi paikka jonne mennä, jossa on tuttu ihminen. Täältä pääsee naurettavan halvalla Aasiaan, junalippu Jyväskylästä Helsinkiin maksaa enemmän kun menopaluu Bangkokiin tai Kuala Lumpuriin, joten saattaapi olla, että neiti päätyy vaikka vielä minne ensi vuonna. Elämä Ausseissa ja Uudessa-Seelannissa on lopulta niin helppoa ja vaivatonta, kun osaa kielen, kaipaan lisäksi aivan toisenlaiseen kulttuuriin, sellaiseen joka pistää pään sekaisin. Haluaisin kovasti Japaniin, koska kaikki kehuvat sitä maata. Taiwanissakin olisi tuttuja, melkein missä vaan. Tai ehkä Etelä-Amerikkaan Francescan luokse..hmm. who knows what happens.

Olo on ollut nyt about 5 päivää parempi, lääkkeet alkaa tehota. Ja kun olo on parempi, on myös halu palata Suomeen hieman vähentynyt. En oikein tiedä mikä siellä odottaa, on niin paljon jo lukkoon lyötyjä suunnitelmia ensi vuodelle, että mietin, että miksi ihmeessä tuhlasinkaan rahat noihin lentoihin. Toisaalta odotan kavereiden ja vanhempien näkemistä, suomalaista ruokaa, ruisleipää oivariinilla, omaa asuntoa, ja 20 kilon rinkasta eroon pääsemistä!!!Hyvä tulla kotiin, järjestää kaikki asiat, paperijutut ja muut ennen pidempää reissua. Mut tänne on päästävä takaisin.

Juttelin työkaverin kanssa eilen naamakirjassa, kyselin työjuttuja ja kuulumisia. Hän sanoi, että haluaisi matkalle, mutta ehkä joskus 2-3 vuoden päästä. Mitä ihmettä?! Nyt sitä pitää mennä, ties missä sitä on ensi vuonna tai edes huomenna. Ja olen oikeasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lähteä yksin reissuun, jos halua on. Eniten ihmettelen sitä, kun ihmiset kertovat, että ainoa syy miksi he eivät halua matkustaa, varsinkaan yksin, on se että he pelkäävät yksinäisyyttä, uutta kulttuuria ja saako kavereita. Reissussa ei ole koskaan yksin, olen joutunut "ottamaan" päiviä, jolloin olen saanut olla yksin, olen jopa kaivannut yksinäisyyttä. Miksi ihmiset pelkäävät olla itsensä kanssa, toisaalta oma yksinäisyys ei ole pelottavaa, koska olen ainut lapsi ja tottunut olemaan yksin, en pelkää olla oman itseni kanssa. Yksin matkustaessa oppii selviytymään, se antaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, oppii omat rajansa, oppii voittamaan pelkoja, tapaa hienoja ihmisiä, jos uskaltaa avata suunsa. Olin hostellissa 2 minuuttia yksin, ja puolen tunnin päästä olin kävelemässä Lain kanssa Son Aseren keikalle.

On totta, että väsyy uusien ihmisten tapaamiseen. Samat kysymykset, samat keskustelut, samat puheenaiheet toistuvat, mutta ihmiset ovat aina uusia. Eilen keikalla tuli jännä tunne, katsoin tanssijoita, seurasin pareja, seurasin kun pojat soittivat ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt heidän aiemminkin, tuntenut jo pidemmän aikaa. On kovin hämmentävää, kun tajuaa että olen nähnyt nämä ihmiset reilu tunti sitten ja nyt he jo näyttävät tutuilta. Kun tapaa uusia ihmisiä, heistä tulee välittömästi ystäviä, joiden kanssa jutellaan, tehdään ruokaa, katsotaan leffoja tai istutaan tuntitolkulla pöydän ääressä tekemässä dumplingseja tai keskellä yötä paistamassa lettuja. Koskaan en varmasti ole luonut uusia suhteita, kuin tämän matkan aikana. Tottakai ne kestävät päivän, pari tai viikon, mutta sinä tiettynä aikana he ovat parhaimpia ystäviä, joita siinä hetkessä on. Nyt tuntuu, että siteeraan elokuvaa, mutta hälläväliä niin se vaan menee.