SKYDIVE TAUPO

Tulen varmasti koko elämäni muistamaan päivämäärän 12.5.2011, koska eilen, tuona kyseisenä päivänä hyppäsin täysin kunnollisesta lentokoneesta ,15000 jalan eli n. 4-5 tuhannen metrin korkeudesta, kiinnitettynä Mick-nimiseen mieheen. Tein elämäni ensimmäisen TANDEM LASKUVARJOHYPYN Taupossa!!!

Tämä oli kuin päähänpisto. Olen aina halunnut tehdä jotakin extremeä, viime kerralla olin niin kipeä etten halunnut tehdä mitään, mutta Josephina, Saksalainen tyttö joka oli kanssani Taupossa samassa hostellissa, oli jo useamman päivän odottanut että sää Taupossa kirkastuisi ja hän pääsisi hyppäämään, ja aamulla kun olin tsekkaamassa itseä ulos, Josephine kysyi respan tytöltä, että hypätäänköhän tänään, hän soitti ja samalla varasi myös minulle hyppyajan. En oikein ollut uskoa sitä, panikoin 45 minuuttia ennenkuin valkoinen limusiini tuli hakemaan minut ja Josephinen, Norjalaisen Eleanorin ja Saksalaisen Sebastianin. Siinä panikoitiin kaikki yhdessä, otettiin valokuvia limon kanssa ja täytettiin yhteystietokaavakkeita (varmuuden varalta). Mulla lähti bussi Tauposta National Parkiin 13.35 ja hyppyaika oli klo 11, mietin ehdinkö bussiin...

Rinkan ja ruokakassin jätin limon peräkonttiin, reppu ja kamera kädessä marssittiin toimistoon, heti ensiksi meidän passitettiin katsomaan hyppydvd, josta näimme mitä tuleman pitää. Videolla oleva tyttö oli aivan paniikissa, itki ja huusi ja jännitti. Tässä vaiheessa oma jännitys oli vaihtunut innostukseen, kun taas Josephine tuntui kalpenevan hetki hetkelta. Sebastian oli myös aivan täpinässä. Videon jälkeen joku kundi, jonka nimeä en muista kertoi vähän faktaa hypystä, ja millaisia paketteja heillä myydään. Kaikki päätimme ottaa koko paketin, mikä sisälti hypyn 15000ft:stä, valokuvat ja dvd:n koko hypystä, sekä t-paidan. Sebastian oli hyvä kun sanoi, ettei hän tarvitse mitään tyhmiä valokuvia, mutta päätti kuitenkin ottaa koko paketin. 

Tämän jälkeen valitsimme musiikit meidän leffoihin, ja sitten odoteltiinkin ainakin 45 minuuttia ennen kuin edes saatiin releet niskaan. Katsottiin kun muut ihmiset odottivat hyppyjä, juteltiin niiden kanssa, jotka juuri olivat hypänneet ja katsottiin taululta, kuka on meidän hyppymestari. Mulla oli Mick-niminen, minuakin lyhyempi vaalea tukkainen poika, ja täytyy sanoa, etten tykännyt hänestä yhtään. Olisin halunnut hieman vanhemman hyppymestarin, joka oli sillä videolla joka me nähtiin, mutta hän oli Eleanoran pari. Sitten odotettiin ja odotettiin. Tässä vaiheessa innostus ja paniikki lieveni, tuntui yllättävän rauhalliselta. Katsottiin kun lentokoneet nousivat ja laskivat, kuinka tyypit tulivat alas, ja kuinka jokaisen alastulijan naamalta paistoi innostus ja jättisuurihymy: PARAS TEKO JONKA OLEN KOSKAAN TEHNYT!!! Kaikki hehkuttivat samaa.

Katsottiin kuinka kaksi, aika hottista poikaa pakkasivat laskuvarjoja, voin sanoa, että on muuten erittäin tarkkaa työtä. Jokainen köysi täytyy olla juuri tietyllä tavalla, jotta varjo aukeaa oikein. Ensiksi laitettiin tavarat kaappiin, kaapin avain kaulaan roikkumaan. Siniset hyppyhaalarit päälle, tämän jälkeen laitettiin sellaiset turvavaljassysteemit. On niillä varmasti joku hienompikin nimi, mutten jaksa nyt Googlettaa sitä :D Remmit tuntuivat erittäin löysiltä, olisin itse varmasti laittanut paljon tiukemmalle, mutta meidän pukija sanoi, että ne ovat ihan hyvät, jos ovat liian tiukat, on epämukava olla. Tämänkin jälkeen odotettiin vielä ainakin 15 minuuttia. Sitten tavattiin hyppykaverit, juteltiin niitä näitä, mutta pojista näki, tai ainakin Mickistä näki ettei nyt jaksaisi sen kummempia keskustella. Nopeasti tehtiin haastattelu fiiliksistä ennen koneeseen menoa, otettiin tekohymyllä varustetut kuvat, hän tarkasti vielä kaikki remmit ja kiristi niitä, sitten mentiinkin koneeseen. Me mentiin ekana, sit tuli Sebastian, Eleanor ja Josephine, joka hyppäsi meistä ensimmäisenä. Minusta tuntui, että muiden hyppääjöiden hyppymestarit kertoivat paljon ennemmän faktaa, missä asennossa hypätään, mitä merkkejä toisille annetaan ja yms. Mick tuntui olevan melko hiljaa, jutellen toisen hyppymestarin kanssa, minä sit kuuntelin mitä muut keskustelevat.

Kun oltiin koneessa, oli olo aika epätodellinen. Hyppykorkeuden saavuttamiseen meni joku 20 minuuttia, joten siinä vaiheessa tuli ihaltua maisemia, ei sitä edes tajunnut miten korkealla oikeasti ollaan, saati sitten että kohta pitäis hypätä ulos tästä lentsikasta. Noh, Mick kiristi mun hatun kunnolla ja laittoi kaikki valjaat kiinni, niin että istuin melkein hänen sylissään. Sitten hengitettiin jonkun aikaa puhdasta happea, tähänkään en osaa sanoa, että miksi, johtuen korkeudesta ilmeisesti.. Sit muoviset silmälasit paikoilleen, taputin ja hurrasin Josephinaa, joka hyppäsi ensimmäisenä. Jalat alas lentokoneen kylkeä pitkin, pää hyppymestarin rintaa vasten ja sit vaan sut pudotetaan koneesta. Jose hyppäsi ekana, sitten Eleanor ja me oltiin kolmansina. Siinä vaiheessa kun hivuttauduttiin kohti oviaukkoa ja katsoin alas: mietin, että ei helvetti, en halua tehdä tätä. Tuuli tai ilmavirta oli hirveä, pelotti aivan järjettömästi, mutta en tainut edes huutaa, tai ehkä vähän. En muista enää. Muistan ainoastaan sen tunteen, kun pää kääntyy oikealle, Mick sanoo, että nyt mennään ja sit sitä pudotaan, 200km tuntivauhtia, joka muuten tuntuu ikuisuudelta. Kädet piti pitää rintaremmeistä kiinni, kunnes tuntee taputuksen olkapäällä, että nyt saa päästää irti ja levittää kädet. Videota kuvattiin koko laskun aikana, välillä mua, välillä maisemaa. Tein kaikenlaisia ilmeitä, ja nauroin. En edes tuntenut aluksi kun varjo aukesi, olin ihan  muissa sfääreissä. Vapaapudotusta kesti n. 60 sekuntia ennen varjon aukeamista, sitten vedettiin remmistä, nykäisy taaksepäin ja ylöspäin ja sitten leijuttiin seuraavat 5-6 minuuttia. Mick teki muutaman piruetin, mutta mulle tuli aivan jumalattoman huono olo, sanoi, että lopeta heti, voin pahoin. Oikea korva meni aivan lukkoon, piti outoa ääntä, harmittaa kun en ottanut nenästä kiinni ja puhaltanut, olisi auttanut paljon.

Sitten saikin ottaa silmäsuojat pois silmiltä, sitten liideltiin ja ihaltiin maisemia. Hän toivotti minut tervetulleeksi hänen toimistoon, kyselin, että kuinka pitkään pitää lajia harrastaa, että pääsee hyppymestariksi, mutta Mick ei ollut oikein puhelias poika.. ja aina kun sanoi, etten varmaan muista kaikkia sun antamia ohjeita, niin hän sit vaan heitti vitsiä, että no sitten me kuollaan tai jotain vastaavaa.. vielä kun oltiin maassa, sanoin, ettei mun aikana kannata vitsailla mistään pieleen menneestä hypystä...mutta takaisin asiaan. Laskeutuminen oli iisibiisi, jalat yhteen ja mahdollisimman eteen, koska laskeutuminen tapahtui persuuksille, joten ei ollut pelkoa nilkannyrjäyttämisestä :) Ja täytyy sanoa, että laskeutuminen oli pehmeä :D

Sitten otettiin muutamia valokuvia, riisuttiin kamppeet ja fiilisteltiin hyppyjä! Klo oli jotain 12.50 kun oltiin valmiita, mun bussi lähti 1.35 pm, joten siinä oli hyvin aikaa. Tässä vaiheessa oli pieni vapina ja tutina, olo tuntui kummalliselta. Yritin saada korvaa auki, ja onneksi onnistuin. Vaihdettiin porukan kanssa Facebook-nimiä ja muita yhteystietoja, katsottiin kuvia ja naurettiin.

                                                               WE DID IT!!!

Sain ekana kyydin keskustaan, koska piti ehtiä bussiin. Limossa tuli erittäin huono olo, pidin katseen tiukasti kiinni tiessä.  Bussimatka National Parkiin oli kauhea, keskityin hengittämiseen ja raittiiseen ilmaan, jota tuuletin puhalsi naamaan. Onneksi sain muovipussin, koska se tuli tarpeeseen, isompi bussi kun vaihtui pienempään, pahoinvointi yltyi. Siinä vaiheessa myös päänsärky oli hirveä, sahalaitaa vasemmassa silmäkulmassa, käsistä katosi voima ja sormia pisteli, tuntui että pyörryn. Vieressä oleva nainen jutteli, ja sanoi, että keskity sinä tiehen nyt vain. Kun päästiin Turangiin, jossa oli bussin vaihto, vieressä oleva mies sanoi, että äkkiä ulos, minä tuon sinun tavarat kyllä Ryntäsin äkkiä ulos bussista, olo oli hirveä. Pikkubussin kuski tarjosi purkkaa, kun olin lopettanut oksentamisen, vei vielä hostellille asti. Olin tyttödormissa, mutten voinut kuvitellakkaan meneväni yläsänkyyn, joten onneksi sekahuoneessa oli tilaa, olin kahden tosi ihanan pojan kanssa samassa huoneessa yötä, pitivät sairaasta hyvää huolta. Ralf ja Rato, varsinkin Rato oli huolissaan. "Onhan sulla nyt vettä ja lääkettä, lämmintä vaatetta, tarttetko jotakin, laitan valot nyt pois, niin saat rauhassa nukkua etten häiritse sua, haluatko jotain ruokaa tai juotavaa, se oli niin herrasmies, mut vähän hermostuneen oloinen kaveri :D Hän lähti eilen ajamaan kohti New Plymothia, mutta antoi osotteensa ja kaikki, jos joskus haluan Sveitsiin. Ralf teki trekking reissun Tongariroon, joten hänen kanssa hengailin vielä eilen. Mutta muuten en ole täällä National Parkissa tehnyt nyt muuta kun nukkunut ja koittanut parannella oloa, eilen oli vielä vähän huono pvä, mut illalla kävin pienen kävelylenkin tekemässä..ja tänään matkaankin Wellingtoniin!!!!

Mutta nyt Do-Before-You-Die-listalta on ainakin yksi asia pois: Laskuvarjohyppy!!