Kortisoni on vienyt mun yöunet, harvoin käyttämä lääke ja joka kerta se valvottaa, vaikka olen sellaista sorttia, joka vasta kellon lyödessä 21 herää päiväunilta ja aloittaa illan vieton. Rakastan nukkumista ja löhöpäiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Yöt menevät vapaa-ajallakin valvoen pitkälle aamuyöhön, joten unta riittää ainakin puolille päiville saakka, joskus vielä monta tuntia pidempään. Muutaman päivän tälläistä rentoutusta ja lepuutusta jaksaa, mutta jossakin vaiheessa kaipaan taas tekemistä. Olen pari viimeistä päivää dataillut netistä musiikkia, koska viikko takaperin Mac:ini teki tepposet, kun poistin tiedostamattani väärän folderin joka vei mukanaan kaiken musiikin, valokuvat neljältä edelliseltä vuodelta, elokuvia varmasti 450 kopion verran sekä Office-paketin ja sen mukana kaikki dokumentit. Joten vahinkoa on nyt kiireellä yritetty ottaa takaisin. Onneksi jotakin oli säästynyt, parhaimmat elokuvat olivat onneksi tallessa isän kiintolevyllä, josta löytyi myös aiemmin tallentamaa musiikkia. Onneksi vahinko ei ollut tämän näköinen, tosin eniten harmittaa ne bittiavaruuteen kadonneet valokuvat, koska niitä oli paljon. Rehellisesti en edes halua miettiä kuinka monia tuhansia kuvia, sekä järkkärillä että pokkarilla otettuja siinä minuutissa katosi, ja joita koskaan en saa takaisin. Harmitus oli valtava kun tajusin mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua koko asialle oli pakko vain nauraa. Yhden viikon aikana on sattunut siis melkoisesti kaikenlaista, mutta onneksi nyt näyttää elämä, suunnitelmat ja fiilikset paljon valoisimmilta.
Viime yönä sain pitkästä aikaa puhelun Wienistä, ystävältäni Harshalta, jonka olen parisen vuotta tuntenut. Hän oli ensimmäinen Couchsurfing-tyyppi, jonka tapasin. Juttua riitti heti ensimmäisistä minuuteista asti, ja vaikka hän on vuosia minua vanhempi, oli yhteinen sävel heti kuultavissa. Vuosi taisi olla 2008 kun ensimmäisen kerran tavattiin, sen jälkeen ollaan pidetty melko säännöllisesti yhteyttä, ja viime syksynä vietin hänen luona melko paljon aikaa, oli tarve olla poissa kotoa, mutta silti jonkun tutun luona. Hän on siis Intiasta kotoisin ja on tullut Saksan kautta Itävaltaan opiskelemaan tähtitiedettä, tohtoriksi asti. Viimeisestä yhteydenotosta on vuosi, joten juteltavaa on riittänyt. Hänellä on haave tulla Suomeen uudestaan ja viime vuonna puhuttiin, että vuokrattaisiin auto ja ajettaisiin keskellä talvea Lappiin, koska hän on unelmoinut revontulien näkemisestä vuosia, ja viimeisellä Suomen vierailulla hän ei niitä nähnyt. Harmiksi aikataulut tuntuvat menevän ristiin, koska minun suunnitelmat suuntautuvat hieman eri suuntaan, mutta toivossa on hyvä elää. Tuntuu oudolta, että tämä oli mahdollisesti hänen viimeinen kesänsä Euroopassa, enkä pystynyt häntä tapaamaan saati en tiedä milloin näemme seuraavan kerran. Onneksi nykyajan viestimet toimivat molempiin suuntiin, ja koskaan ei voi olla toisesta liian kaukana.
Joskus sitä tapaa ihmisiä, jotka antavat tärkeitä neuvoja, haastavat ajattelemaan asioita laajemmassa mittakaavassa, jotka kuuntelevat, ovat läsnä ja jollakin tapaa muuttavat maailmankuvaa, avartavat mielikuvitusta ja tekevät luottamisesta helppoa. Hän on ihminen, joka haastaa minut ajattelemaan täysin päinvastaisesti, miettimään paljon tarkemmin sanomisiani tai tekemisiäni ja jonka kanssa on helppo olla hiljaa. Sellaisia ihmisiä on harvassa, mutta he ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Thanks H, for everything!:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti