Takaisin tuleminen oli jokseenkin helppoa, kun tuntee oman maansa, tavat ja kulttuurin, olen sitä mieltä ettei tänne tullessa voi sairastua kulttuurishokkiin. Oli ihanaa kun vanhemmat olivat vastassa, ruisleipä Oivariinilla maistui paremmalta kuin koskaan, mutta silti oli tunne, ettei minun ehkä pitänytkään vielä palata, tuntui että matka jäi kesken; että jotakin jäi vielä tekemättä ja kokematta. Kun toiseen reissuun on aikaa enää 14 päivää, matkaa jännittää eri tavalla. On ihana tajuta palaavansa paikkaan jonka jo tuntee, tapaamaan ihmisiä, jotka jo tuntee. Samalla on myös herännyt pieni harmitus siitä, etten ole menossa takaisin koko vuodeksi, vaan muutamaksi kuukaudeksi. Tuo aika saattaa kuulostaa pitkältä, mutta tienpäällä se on kovin lyhyt aika. Tosin paluu Suomeen koittaa varmaan vasta ensi kesänä, mutta aika Australiassa ei tod.näk tule olemaan kovin pitkä...
Uusia suunnitelmia on tietenkin koko ajan, mutta en ole jaksanut niihin vielä sen kummemmin panostaa. Isä osti Kaakkois-Aasian matkaoppaan, sitä olen hieman vilkuillut, mutta tällä hetkellä kaikki on kiinni omasta rohkeudesta valloittaa paikkoja, jossa meno on erilainen, jossa ei välttämättä pärjää edes englannin kielellä. Maaliskuun suunnitelmat ovat jo valmiita; viikko Brisbanessa, Future Music festarit ja lento Tasmaniaan Laurencen kanssa. Tämän jälkeen en tiedä mitä tapahtuu, ja toisaalta on ihanaa kun ei tiedä minne jalat seuraavaksi vievät, säilyy joku jännitys.
Matkalla mietin monta kertaa, kuinka hienoa olisi nämä hetket jakaa tärkeiden ihmisten kanssa, mutta totuus on, ettei kukaan voi kertomusten perusteella käsittää millaista reissussa on ollut. Ehkä lannistavinta on ollut se, kuinka vähän ihmisiä kiinnostaa mitä olet nähtyt, mitä olet tehnyt ja keitä olet tavannut. Hyvin harva ihminen on kokemuksista kysynyt. Nyt olen käynyt valokuvia lävitse, kun teen slideshowta Mialle ja Artolle, jotka tulevat ensi viikolla käymään. Se on ensimmäinen kerta kun olen muistellut mitä olen tehnyt, keiden kanssa viettänyt aikaa ja miltä kaikki on tuntunut. Matkapäiväkirja meni varastoon samantien kun pääsin kotiin, enkä sitä ole lukenut. Tuntuu, kuin pitäisi piilottaa se tietty ajanjakso omasta elämästä ja elää niin kuin en olisi ollut lainkaan poissa. Tästä huomaa, että elämä menee täälläkin eteenpäin vaikka olisin poissa. Ja välillä jopa tuntuu, miten tylsää elämä taas kotimaassa voikaan olla.
Toisaalta loppumatkasta painoi jo väsymyskin, ainaisen sairastelun ja uusien ihmisten tapaamisen vuoksi, mutta uskon, että hetki kotona, irtautuminen reppuelämästä, antoi uutta energiaa uusille seikkailuille. Rinkka on pienentynyt, matkaan lähtee vanha rakas rinkkani, jonka kanssa on varsin hyvä suhde muodostunut vuosien aikana, tavara on vähentynyt yli puolella, jo senkin takia, että jätin Brisbaneen paljon vaatteita ja lääkkeitä "säilöön", koska tiesin palaavani takaisin. Ja niin ne villasukat, ne on todella nyt pakattu mukaan.
Vietin usean viikon vanhempien huomassa, kavereiden kanssa iltaa istuen ja muistellen tapahtumia ennen ja jälkeen reissuni. Jetlag kesti kauan ja oli unettava, siitäkin selvittiin. Joulu meni perheen parissa, uusivuosi sekaisissa merkeissä, oksensin viimeisetkin vuoden 2010 sydänsurut vessanpönttöön, huomatakseni kuinka väärään aikaan ylipäätään lähdin matkalle; kuinka monta selvittämätöntä asiaa jätinkään selvittämättä, mutta toisaalta tajusin kuinka kevein mielin vuosi 2011 vaihtuikaan ja ilman sen suurempaa krapulaa..
Paluu omaan kotiin Vantaalle oli haikean vaikea. Käytin 8 päivää siivoten asunnon katosta lattiaan, en sen takia, että alivuokralainen olisi ollut sotkuinen, vaan sen takia, että tuntui oudolta. Tavarat olivat hävöksissä ja mieli täynnä ristiriitaisia paluuajatuksia. Aloitin työt vanhassa työpaikassa, meni reilu viikko etten enää odottanut vanhojen naamojen kurkistavan kanslian ovesta; niin kovasti kaipasin viime kesää ja ihmisiä kenen kanssa työskentelin. Arki tuli nopeasti vastaan, toisaalta myös se tunne, kuinka helvetisti pidän työstäni tuossa paikassa ja kaikista uusistakin ihmisistä. Ikävä vaihtui pian iloksi, kun pitkästä aikaa tapasin juttuja ihmisiä ja sain muutamat lämpimät tervetulo-halaukset.
25-vuotisjuhlia vietin Kristan kanssa, kun kummitäti ja hänen miesystävänsä järjestivät isot 100-vuotisjuhlat Vanhankaupunginlahdella. Ilta oli kerrassaan mahtava, ruoka ja juoma maistuivat, seura oli mukavaa ja orkesteri svengaava. Nuoret ikäloput päädyimme 10 minuutin baarijonotuksen jälkeen kotiin nukkumaan, joten se niistä jatkoista :D Vielä ei pukkaa ikäkriisiä, mutta ehkä sitten 5 vuoden kuluttua kun 30 hujahtaa lasiin, jossei sitten sitä ennen..
Olen päättänyt, että haluan tehdä elämässä niitä asioita, jotka juuri nyt tuntuvat tärkeiltä ja mielekkäiltä, rakasta työtäni, mutta rakastan myös vapauttani, tehdä töitä silloin kun siltä tuntuu, matkustaa ja nähdä maailmaa. Mahdollista perhe-elämää ehtii myöhemminkin. Mielummin teen asiat nyt, kuin "sitten joskus eläkkeellä", koska koskaan ei tiedä minne elämä vie tai mitä tuo tullessaan. Kuulostaa kovin kliseiseltä, mutta sitähän se on. If I dream of something now, I might as well do it now.
Vietän ansaittua vapaapäivää, pyjamassa tietenkin. Krista on saanut työpaikan Vantaalta, joten hän on pari yötä viikossa ollut aina minun luonani, nauranut ääneen sille, että löytää minut aina työpäivän jälkeen vaaka-asennosta, katsomassa telkkaria. Niin se menee, olen ollut väsynyt, koska olen tehnyt pelkkää aamuvuoroja viime viikot, enkä tunnetusti ole aamuihmisiä, mutta siihenkin tottuu. Työmatka ei tunnu enää niin pahalta, kun kuuntelee piristävää musiikkia. Pimeydestä pidän eniten, vaikka talviauringostakin nautin. Sitä paitsi haluan nauttia kodista vielä viimeiset viikot, koska sitten koittaa taas toisten nurkissa pyöriminen ja majapaikan ainainen etsintä, joten nyt vielä relataan kun siihen on mahdollisuus.
Viimeisen viikon olen hoitanut erinäisiä paperiasioita; hankkinut lisävakuutuksen matkavakuutukseen, soittanut haku- ja opintotoimistoon ja varmistanut opiskelujen alun ensi syksyksi, hoitanut Tehy-jäsenyys asiat kuntoon, saanut alivuokra-asiat kuntoon, kun ihanaiset Jyväskylän tyttöset muuttavan pieneen kotiini siitä huolta pitämään siksi aikaa kun olen poissa; juhlinut 25-vuotisjuhlia hyvässä seurassa, ollut hammaslääkärin pahin painajainen, palellut kylmässä pakkassäässä ja nauttinut ihanasta auringonpaisteesta. Niin ja tavannut niitä kavereita.
*
Tiskit on tiskaamatta ja pyykit pyykkäämättä, sänky on sekamelska ja hiukset pystyssä, normi viikonloppu siis. Tapasin eilen Reetan, kävimme kaljalla ja pelaamassa biljardia, kävelin ympäri Helsinkia illan pimennyttyä ja katselin kaupunkia turistinsilmin, kyllä tässäkin kaupungissa on jotakin viehättävää, eikä täällä asuminen enää tunnu niin oudolta, kaikkeen kun tottuu. Tuskastuin Stokkan herkussa, kun turkkitakkiset vanhukset käyttivät kyynärpäätekniikkaa lihatiskillä ja kuinka wanna-be-Tuksut maksoivat maitosuklaasta tuplahinnan Siwan hintoihin nähden. Naurettavaa sanon minä, Stokkan herkkuun minut saa vain Caesar-salaatti, koska sellaista herkkua ei saa mistään muualta<3
Ostin myös valkkaripullon, piti juoda lasillinen, mutta sekin jäi. Hamstasin 5 kiloa appelsiineja kun kävin Korsossa taas hammaslääkärissä. Hml sanoi, että olen hänen 23-vuoden urallaan ensimmäinen kenelle ei saada tehdyksi istuvaa ja nimenomaan hampaissa pysyvää purentakiskoa. Yli puoli vuotta ja viiden purukiskon jälkeen hän luovutti ja sanoi, että kun palaat taas reissulta, kokeillaan rakentaa kisko alahampaisiin. Onneksi minulla ei ole hammaslääkärikammoa. Johtuukohan tämäkin siitä, kun lapsena purin aina toisia ihmisiä ja niitä pöydän kulmia..
*
Tässä tulikin nyt asiaa asian vierestä, mutta tuntuu hyvältä taas kirjoittaa pitkästä aikaa. Todennäköisesti kun lähden nyt uudestaan matkalle, en kirjoita yhtä aktiivisesti, lähinnä omaksi huvikseni, koska jatkuva koneella istuminen, kuvien lataaminen ja kaiken raportoiminen on lopulta stressaavaa ja aikaa vievää, joten satunnainen postailu tulee varmaankin kyseeseen seuraavalla reissulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti